Hetkeen tarttumisen vaikeudesta

Tänään teki mieli kirjoittaa vähän syvemmin kuin mitä yleensä teen. Yleensä häsään ja touhuan, teen ja saan aikaan. Mutta mitä jos vetäisikin vähän henkeä, vaikka ei sitten saisikaan mitään aikaan?

Olen todellinen toiminnan ihminen. Haluan melkeinpä kokoajan puuhailla jotain, ja tunnen että päivä on hyvä jos olen saanut paljon aikaan. Siksipä käsillä tekeminen on mulle hyvä harrastus, voin kanavoida siihen sen ylimääräisen energian, mitä muilta hommilta jää. Ja toisaalta sitten saada siitä uutta energiaa, sellaista mitä luovasta tekemisestä juuri saakin. 

Mutta hetkeen tarttumisen vaikeus ei ole vain sitä, että pitää touhuta ja häsätä ja saada aikaan. Se on myös sitä, että ei osaa aina pysähtyä nauttimaan niistä pienistä hetkistä, niistä mitkä kuuluvat elämään joka päivä. Mulla on paha tapa a. murehtia jotain mennyttä tai välillä myös tulevaa ja b. haavella tulevaisuudesta. 

 
Murehtiminen on ehkä maailman turhinta ajanhukkaa. Vaikka se tietyssä määrin varmasti onkin ihan tervettä, osoittaa että joku asia on tärkeä, voi sen takia menettää monta muuta hyvää pientä hetkeä, joihin olisi kannattanut tarttua. Koska tämä on mun ajoittainen paha tapani, joudun muistuttamaan itseäni aina välillä tietoisesti työntämään turhan murehtimisen syrjään, unohtamaan sen. Varmaan jokaisen historiaan kuuluu asioita, joita murehtii syyttä tai syystä, mutta olisi kuitenkin hyvä muistaa välillä antaa sitä kuuluisaa armoa itselleen. Monesti asiat kasvavat murehtiessa liian suureen mittakaavaan. Varmaa on ainakin se, ettei se auta mitään. 

Murehtiminen on onneksi se pienempi hetkeen tarttumisen este. Sitä useammin päätäni täyttää haaveet ja suunnitelmat tulevasta. Välillä korkealentoiset, välillä vähän arkisemmat. Rakastan suunnitelmien tekoa, ihan vaikka koskien tulevaa lomaa, tai vaikka seuraavaa vuodenaikaa. Joskus mietin kauemmas, pyörittelen päässä talohaaveita ja muita suurempia suunnitelmia. Unelmoiminen on mulle oikeastaan aika tärkeää, tapani katsoa maailmaa. Kun ollaan yhdessä hetkessä, on ajatukset jo seuraavassa.


Nämä kaksi hetkeen tarttumisen vaikeuttajaani tulevat siis esiin yleensä silloin kun olen yksin. Lasten seurassa en ryhdy ainakaan murehtimaan. Joskus unelmoimaan kyllä, mutta yhdessä unelmointi on kiva juttu. Lasten kanssa on ihanaa tehdä kesäsuunnitelmia, tai vaikka ihan sitä mitä tehdään kun tulee viikonloppu. Lasten kanssa unelmoinnissa pitää vaan muistaa pitää jalat maan pinnalla, eikä pystytellä pilvilinnoja joita lapset eivät erota todellisuudesta. Lasten kanssa me unelmoidaan sellaisista jutuista, kuin että nyt kun ollaan lomalla, voidaan mennä rauhassa puistoon ja ottaa eväät eikä ole kiire minnekkään. Jos otetaan vähän kolikoita mukaan, voidaan hakea jätskitkin.

Lasten kanssa hetkeen tarttumista estää siis oikeastaan vain alussa mainittu häsääminen ja touhuaminen. Lasten kanssa elän hetkessä enkä katoa minnekkään haavemaailmaan, mutta teen paljon kaikenlaista kotona ollessamme. Siksi välillä pitää muistuttaa itseään siitä, että ei ne tiskit minnekään katoa vaikkei niitä heti laita (voitte uskoa, yritetty on), ja ehtii ne kirppiskamatkin toiste lajitella. Kaikki tuo tekeminen on ihan normaalia elämää, tärkeitä osia arkea ja juhlaakin. Keskeneräisten hommien määrä taitaa kuitenkin olla aika vakio, ne ei tekemällä lopu. Mutta oikeasti ihan kaikkein tärkeintä on ihmiset. Että vaikka unelmoimisessa ja tulevan suunnittelussa ei ole mitään pahaa, välillä on hyvä vaan pysähtyä ja keskittyä tähän hetkeen, olla "tässä ja nyt".


Se ei ehkä toiminnan ihmisille ole ihan helppoa, mutta hetkeen tarttuminen kannattaa. Eilen mieli teki tarttua ruuan jälkeen johonkin monista keskeneräisistä hommista. Johonkin kivaan. Mutta sitten pieni pyysi mukaansa parvekkeelle, ja jätin suunnitelmat sikseen. Siellä me sitten istuttiin tekemättä mitään varsinaisesti. Lapsi istui sylissä ja alkoi luetella osaamiaan sanoja, näytti taivaalle noussutta kuuta. Sitä sitten ihmeteltiin ilman mitään kiirettä minnekkään, pieni sanoi ensimmäistä kertaa "kuu!".

11 kommenttia

  1. Ihana teksti! Ja noinhan se juuri on. On hyvä nyrkkisääntö muistaa, että eilinen meni jo ja huomista ei vielä ole. :) Elämä on tässä ja nyt. Diy-bloggaus on myös omiaan viemään välillä lähes pakonomaiseen jatkuvan ideoinnin tilaan. Siitäkin on välillä hyvä hypätä pois. Näin olen itse kokenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnistan tuon ideoinnin tilan, vaikka se onkin mukavaa ajatushommaa niin on hyvä välillä tyhjentää pää niistäkin, kuten sanoitkin. Samaa mieltä, tuo nyrkkisääntö on hyvä. Kiitos Sanna! :)

      Poista
  2. Ei oo totta! Miulla on luonnoksissa hyvin samantapainen teksti :D Mie oon myös murehtija ja sellainen, että elän projektista toiseen. Eikä koskaan tule valmista! Voi, että. Tää on niin miun ongelma... Katotaan saanko milloin loppuun oman versioni, katsotaan löydätkö sie yhtymäkohtia 😊 Tosi hyvä kirjoitus!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedätkö, en mä kyllä yhtään ihmettele että oot pyöritellyt samanlaista tekstiä, kun taidetaan olla oikeasti aika sielunsiskoja. <3 :)

      Poista
    2. Todellakin ❤️ Se, että teksti on roikkunut uudesta vuodesta asti, kertonee, kuinka vaikea asia on kyseessä...

      Poista
  3. Hieno kirjoitus! Unelmilla on tapana toteutua, minustakin on ihanaa unelmoida ja suunnitella tulevaa. Murehtiminen vie ihan liikaa energiaa, sen kun osaisi ihan kokonaan jättää! Mutta kai se kuuluu osana ihmisyyttä. Hetkessä eläminen ja siitä nauttiminen on välillä vaikeaa, lapset ovat kyllä siinä oiva apu. Monet kerrat on murheet unohtuneet, kun lapsi osaa omalla tavallaan tuoda sen hetken arvokkuuden esille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, kai se on osa sitä, hyvin sanottu! Ja lapset on tosiaan mitä parhain apu tuohon, usein sitä vaan oikeen unohtuu katselemaan heidän touhujaan. :)

      Poista
  4. Loistava kirjoitus! En ole erityisen murehtiva ihminen, mutta toimelias kyllä. Pysähtyminen on todella vaikeaa. Useinhan se kannattaa ja pysähtyessä saa parhaat oivallukset. On niin totta, että tekeminen ei tekemällä lopu! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Se on vaikeaa. Mä en periaatteessa näe toimeliaisuutta mitenkään huonona ominaisuutena, vaan yhtenä ominaisuutena muiden joukossa. Mutta on se vaan just kuten sanoit, joskus tekee hyvää vähän pysähtyäkin. :)

      Poista