Nostalgiaa tuolin muodossa

Sain pari vuotta (?) sitten siskoltani tämän superihanan keinutuolin, joka on todellinen klassikkojen klassikko. Tämä tuoli on toiselta nimeltään nostalgia, ja silti se on ajaton. Arvaan, että aika monella teilläkin on ollut tämä tuoli omassa lapsuudessa ja/tai omilla lapsilla. Ihan liian kauan keinutuoli odotti inspiraatiota ja aikaa kunnostukseen, mutta nyt se on hiottu ja maalattu viimeisen päälle. Niin ihanaa saada se vihdoinkin olkkariin väripilkuksi taas lasten käyttöön!

 

Tuoli oli alunperin kirkkaanpunainen, mikä oli tosi suloinen väri sekin. Punaisena se on ollut meillä jo käytössä esikoisen ollessa pienempi, mutta nyt maali oli pahasti kulunut ja rapistunut, joten kunnostus oli ihan ehdoton juttu. En tiedä kehtaako tunnustaa, mutta aloitin kunnostusprojektin hiomisella suunnilleen reilu vuosi sitten, ja nyt vasta sain maalaukset valmiiksi.. Väriä valitessa harkitsin tuota alkuperäistä punaistakin, ja oikeastaan montaa muutakin väriä, mutta päädyin lopulta kirkkaaseen sitruunankeltaiseen. Oon sitä mieltä, että tällainen nostalginen keinutuoli on ihan parhaimmillaan kirkkaassa värissä, nimenomaan väripilkkuna pienen ihmisen iloksi, ja olen tähän väriin todella tyytyväinen.

Tuolista tuli kyllä niin nätti, että olen aivan ihastunut siihen. Sentimentaalisena näen sen lasteni lapsilla jne. Sitä ei myydä koskaan pois, vaikka kuinka konmarittaisi. Tosin, pakko kertoa uuden uutukaiseen maaliin liittyen, että pojat on onnistuneet jo kolhimaan maalipintaa parista kohtaa, koska tottahan sitä äidin vaivalla kunnostamaa aarretta pitää käyttää ties minä autohyppyrinä väärin päin käännettynä.. Ja tänään huomasin että pienempi oli onnistunut jossakin välissä suttaamaan siihen liitua! Vinkkejä liidun puhdistamiseen maalipintaa kuluttamatta otetaan vastaan.. 

Ensi kerralla blogissa toivon mukaan jo ompelupostaus, mutta nyt toivotan teille mukavaa talvista viikonloppua!

Voinko olla mitä vain?

Tiedätte varmaan, kuinka sitä nuorena tuntuu siltä että kaikki ovet ovat avoinna työelämän suhteen? Kun tuntuu siltä, että tulevaisuus on superjännittävää, voit tehdä elämälläsi ihan mitä vain, koska olet vähän kuin tyhjä taulu peruskoulun jälkeen, kaikki on mahdollista. Kaikki on jännittävää, mutta ei sulla oikeastaan ole kiirekään, koska "se kaikki" on kuitenkin vielä edessäpäin. Maailma on sun ja niin edelleen. Voit olla ihan mitä vain haluat.

Silloin, kun kevyesti kriiseilin kolmenkympin ikää, ajattelin, että tää on kyllä vanhenemisessa pahinta. Se, että ne ovet alkavat sulkeutua. Kaikki ei olekaan enää mahdollista. Et voi tehdä sitä ja tätä koska olet koulutuspolkusi valinnut, elämässä on muutakin, on perhe ja lainat, et voi enää poukkoilla sinne tänne ja tavoitella unelmiasi. Kolmekymppisenä ei enää riitä se, että tietäisi mitä haluaa (jos edes tietää), vaan pitää olla jo se koulutus ja työ. Ehkä vielä voisi kouluttautua mutta vuodet vierii ja käy selväksi, ettei tässä olekaan aikaa kaikkeen. Pitää olla järkevä, hoitaa työt ja niin edelleen, pitää olla pysyvyyttä ja vastuuntuntoa. Eläkkeellä sitten on aikaa, on varmaan.

Ja ehkä haluaakin olla järkevä ja vastuuntuntoinen ja tekee sen mielellään. Mutta haluaisi samaan aikaan tavoitella unelmiaan. Niitäkin, jotka on muodostuneet elämän varrella. Ei niitä tiedä silloin juniorina, kun lukion opinto-ohjaaja hiillostaa valitsemaan loppuelämäsi ammatin. Silloinhan on vielä niiiiin nuori. Ei, vaan elämä muokkaa meitä ja unelmiamme, osa niistä kehittyy ajan kuluessa, jotkut saattavat putkahtaa päähän ihan vain yhtenä hyvänä päivänä, sellaisena jolloin sulla on aikaa pysähtyä miettimään oikeasti.

Olen yrittäjyydessäni kuin lapsi karkkikaupassa. Miksikä nimittäisin ammattiani? Yleispätevä yrittäjä kuulostaa kivalta ja toimii varmasti. Mutta voisinko olla vaikka suunnittelija? Designer? Olenko osittain myös markkinoija, ostaja, visualisti, valokuvaaja, myyntiedustaja, copywriter.. Mahdollisia titteleitä on vaikka kuinka monta, voinko olla niitä kaikkia?

Vaikka pohdittuani näitä asioita hetken, tulin kuitenkin siihen tulokseen että ei sitä tarvitse määritellä. Luokittelu on oikeastaan aika turhaa. Tärkeintä on se tunne, mitä tästä saan. Se tunne siitä, että olen oikealla polulla ja voin itse määritellä työni. Eikä sen edes tarvitse olla koko loppuelämäni työ jos siltä tuntuu. Kuka meitä muka rajoittaa sen vastuuntunnon lisäksi? Haluan tavoitella sitä mitä sydän haluaa. Haluan olla se, joka olen, ammatiltani ja muutenkin, vaikka olenkin kolmekymppinen ja mulla on perhe. Halua yhtä aikaa olla jalat maassa, kantaa vastuuni, elää tasaista ja rauhallista elämää, mutta myös leijua pää pilvissä, tavoitella mahdottomia, olla välittämättä jos joku ajattelee etten voi onnistua. Maailma on taas ihan pikkuisen enemmän auki. 

Yhden yllä mainituista kyllä sanon, kun kysytään mitä teen työkseni. Olen yrittäjä.