Hetkeen tarttumisen vaikeudesta

Tänään teki mieli kirjoittaa vähän syvemmin kuin mitä yleensä teen. Yleensä häsään ja touhuan, teen ja saan aikaan. Mutta mitä jos vetäisikin vähän henkeä, vaikka ei sitten saisikaan mitään aikaan?

Olen todellinen toiminnan ihminen. Haluan melkeinpä kokoajan puuhailla jotain, ja tunnen että päivä on hyvä jos olen saanut paljon aikaan. Siksipä käsillä tekeminen on mulle hyvä harrastus, voin kanavoida siihen sen ylimääräisen energian, mitä muilta hommilta jää. Ja toisaalta sitten saada siitä uutta energiaa, sellaista mitä luovasta tekemisestä juuri saakin. 

Mutta hetkeen tarttumisen vaikeus ei ole vain sitä, että pitää touhuta ja häsätä ja saada aikaan. Se on myös sitä, että ei osaa aina pysähtyä nauttimaan niistä pienistä hetkistä, niistä mitkä kuuluvat elämään joka päivä. Mulla on paha tapa a. murehtia jotain mennyttä tai välillä myös tulevaa ja b. haavella tulevaisuudesta. 

 

Murehtiminen on ehkä maailman turhinta ajanhukkaa. Vaikka se tietyssä määrin varmasti onkin ihan tervettä, osoittaa että joku asia on tärkeä, voi sen takia menettää monta muuta hyvää pientä hetkeä, joihin olisi kannattanut tarttua. Koska tämä on mun ajoittainen paha tapani, joudun muistuttamaan itseäni aina välillä tietoisesti työntämään turhan murehtimisen syrjään, unohtamaan sen. Varmaan jokaisen historiaan kuuluu asioita, joita murehtii syyttä tai syystä, mutta olisi kuitenkin hyvä muistaa välillä antaa sitä kuuluisaa armoa itselleen. Monesti asiat kasvavat murehtiessa liian suureen mittakaavaan. Varmaa on ainakin se, ettei se auta mitään. 

Murehtiminen on onneksi se pienempi hetkeen tarttumisen este. Sitä useammin päätäni täyttää haaveet ja suunnitelmat tulevasta. Välillä korkealentoiset, välillä vähän arkisemmat. Rakastan suunnitelmien tekoa, ihan vaikka koskien tulevaa lomaa, tai vaikka seuraavaa vuodenaikaa. Joskus mietin kauemmas, pyörittelen päässä talohaaveita ja muita suurempia suunnitelmia. Unelmoiminen on mulle oikeastaan aika tärkeää, tapani katsoa maailmaa. Kun ollaan yhdessä hetkessä, on ajatukset jo seuraavassa.

Nämä kaksi hetkeen tarttumisen vaikeuttajaani tulevat siis esiin yleensä silloin kun olen yksin. Lasten seurassa en ryhdy ainakaan murehtimaan. Joskus unelmoimaan kyllä, mutta yhdessä unelmointi on kiva juttu. Lasten kanssa on ihanaa tehdä kesäsuunnitelmia, tai vaikka ihan sitä mitä tehdään kun tulee viikonloppu. Lasten kanssa unelmoinnissa pitää vaan muistaa pitää jalat maan pinnalla, eikä pystytellä pilvilinnoja joita lapset eivät erota todellisuudesta. Lasten kanssa me unelmoidaan sellaisista jutuista, kuin että nyt kun ollaan lomalla, voidaan mennä rauhassa puistoon ja ottaa eväät eikä ole kiire minnekkään. Jos otetaan vähän kolikoita mukaan, voidaan hakea jätskitkin.

Lasten kanssa hetkeen tarttumista estää siis oikeastaan vain alussa mainittu häsääminen ja touhuaminen. Lasten kanssa elän hetkessä enkä katoa minnekkään haavemaailmaan, mutta teen paljon kaikenlaista kotona ollessamme. Siksi välillä pitää muistuttaa itseään siitä, että ei ne tiskit minnekään katoa vaikkei niitä heti laita (voitte uskoa, yritetty on), ja ehtii ne kirppiskamatkin toiste lajitella. Kaikki tuo tekeminen on ihan normaalia elämää, tärkeitä osia arkea ja juhlaakin. Keskeneräisten hommien määrä taitaa kuitenkin olla aika vakio, ne ei tekemällä lopu. Mutta oikeasti ihan kaikkein tärkeintä on ihmiset. Että vaikka unelmoimisessa ja tulevan suunnittelussa ei ole mitään pahaa, välillä on hyvä vaan pysähtyä ja keskittyä tähän hetkeen, olla "tässä ja nyt".

Se ei ehkä toiminnan ihmisille ole ihan helppoa, mutta hetkeen tarttuminen kannattaa. Eilen mieli teki tarttua ruuan jälkeen johonkin monista keskeneräisistä hommista. Johonkin kivaan. Mutta sitten pieni pyysi mukaansa parvekkeelle, ja jätin suunnitelmat sikseen. Siellä me sitten istuttiin tekemättä mitään varsinaisesti. Lapsi istui sylissä ja alkoi luetella osaamiaan sanoja, näytti taivaalle noussutta kuuta. Sitä sitten ihmeteltiin ilman mitään kiirettä minnekkään, pieni sanoi ensimmäistä kertaa "kuu!".