Susi on äidille susi?

Muistatteko #rantakunnossa kampanjan viime keväältä? Kampanjan ideana oli saada naiset hyväksymään vartalonsa sellaisena kuin se on. Aloin tuon kampanjan myötä pohtimaan naisten ja etenkin äitien itsensä hyväksymistä emotionaalisella puolella. Kirjoitin tämän jutun, mutta se jäi roikkumaan luonnoksiin. Miksi? Ehkä oman itsehyväksynnän takia. Ehkä aiheen tulenarkuuden vuoksi. Jännittää julkaista tämä, mutta kyllä minä sen nyt kuitenkin teen. Kohta selviää miksi.

Nykyään puhutaan paljon siitä, kuinka äitien tulisi olla tuomitsematta toisia äitejä ja heidän toimintatapojaan ja ajatuksia kasvatuksesta. En yhtään sano, etteikö toisia tuomitsevia äitejä olisi olemassa, mutta oman näkökulmani mukaan usein tuntuu, että  oikeastaan äidit vain ovat joskus aika herkkiä ottamaan tuomitsemattomat puheet tuomitsevana. Äitien kesken tämä usein luo sellaisen hymistelevään ilmapiiriin, jossa ei enää uskalleta sanoa mitään suoraan, ei jutella luontevasti äitiyteen liittyvistä asioista. Äitien pitää painottaa toisilleen, miten sanomisillaan tarkoittaa vain omalla kohdallaan, miten jokainen toki toimii oman näkemyksensä mukaan. No tottakai! Miksi äidit oikein tulkitsevat muiden puheet niin herkästi tuomitsevina tai arvostelevina silloinkin kun ne eivät sitä ole?

Minun mielestäni äiti on usein itse itsensä pahin arvostelija ja tuomitsija. Minä ainakin olen.  

Kun ensimmäinen lapseni oli puolen vuoden iässä, minulle oli todella tarkkaa luoda säännölliset rutiinit. Kun sitten ruoka myöhästyikin puoli tuntia, olin valvottujen öiden myötä hajoamassa liitoksistani. Tai kun otin tavaksi, että joka ilta siivotaan lelut kasaan, eikä se kiireisen päivän jälkeen onnistunutkaan. Entäs sitten kaikki ne kasvatukselliset asiat, ne joita vanhemmuuteen mahtuu kasapäin, mutta ovat -ah niin vaikeita toteuttaa. Ihan vain siitä syystä, että ei voi tietää mikä milloinkin toimii, ja mikä ihan oikeasti on lapselle parhaaksi. Esimerkiksi lapsen uhma. Kyllä oppikirjoissa kerrotaan miten siihen pitäisi suhtautua, mutta käsi sydämellä, kuka oikeasti aina toimii oppikirjamaisen oikein lapsen uhmatilanteessa? 

Joskus, kun äidit keskustelivat esimerkiksi vierastamisesta, tunsin piston sydämessäni. Kuulin vastakkaisista mielipiteistä juuri sen, joka oli väärin oman itseni kannalta, sen mikä tuomitsi minut äitinä. Esikoiseni ei juuri vierastanut. Toisen näkemyksen mukaan se kertoo, että lapsen kiintymyssuhde on kehittynyt hyvin, ja toisen että lapsen kiintymyssuhteen kehityksessä on jokin mennyt pieleen kun lapsi ei "turvaudukkaan vanhempaansa" vieraita tavatessaan. Näistä kahdesta kuulin vain jälkimmäisen. 

Vaikka olen aina uskonut omaan äitiyteeni, olen ollut myös herkkä syyllistymään aina kun vastatuulta ilmenee. Minulla on taipumusta murehtimiseen, ja tulee aina toisinaan pohdittua olenkohan ollut hyvä äiti lapsilleni. Mutta miksi? Äideille asetetaan nykyään ihan hirveästi paineita, ja se tuntuu kyllä. Kun yhteiskunta on näinkin suorituskeskeinen, käy helposti niin että moni alkaa suorittamaan myös äitiyttä. Lapseni kasvun ja toisen lapsen syntymän myötä olen oppinut ymmärtämään epätäydellisyyttä omassa äitiydessäni. 

Omia lapsia parempaa syytä toimia täysin oikein ei ole. En kuitenkaan mitenkään voi olla täydellinen äiti, en vaikka miten siihen pyrkisinkin. Ollakseni paras versio itsestäni äitinä, olen siis pyrkinyt ottamaan rennommin. Olen lapsille äitinä parempi, kun olen hyväntuulinen ja hyvinvoiva. En silloin, jos stressaantuneena mietin kasvatusseikkoja tai mikä tapa milloinkin on se ihan paras. Ajatelkaahan esimerkiksi Muumimammaa. Hän ehkä on täydellinen äiti mitä tulee kotihengettärenä toimimiseen, mutta kuinka monta jaksoa muistatte, jossa hän vietti aikaa lasten kanssa leikkien?  Ei täydellinen äiti hänkään, mutta hyvä kuitenkin.

Minä en ole täydellinen äiti.  En tee aina vain oikeita ratkaisuja, enkä aina jaksa olla niin pirteä ja iloinen kuin haluaisin, ja meillä on ruuaksi liian usein tonnikalaa. Nyt seuraa uutinen: ei minun tarvitsekaan olla täydellinen äiti, ei kenenkään äidin tarvitse. Riittää, kun olen hyvä äiti. Ja hyvä äiti minä olen.

 

Mitä jos oltaisiin tästä lähtien muiden äitien lisäksi armollisempia myös itseämme kohtaan? Mitä tapahtuu, jos ottaakin toisen eriävän näkemyksen sellaisena kuin se on, toisen ihmisen näkemyksenä sen sijaan että syyllistyy siitä? Mitä, jos alkaisimme uskoa enemmän siihen, että olemme epätäydellisyyksinemme hyviä äitejä? Sellaisia ihan aitoja äitejä.

Haastan sinut uskomaan siihen, että olet ihana, lämmin ja rakastava äiti; hyvä äiti. Jos haluat, kirjoita aiheesta omaan blogiisi, tai julkaise valitsemasi aiheeseen sopivan kuva somessa! Osallistu häshtagilla #aitojaäitejä tai linkitä blogijuttusi kommenttiboxiin!